Itkunkestävä laastarisuhde

19.2.2009

Kun suhde on pelkkää suhrua ja sydän särkyy, rakkaus voi lähteä liihottelemaan seuraavaan kukkaan. Minkälainen laastari pitää arven päälle laittaa, jotta se paranee ajan kanssa

Olipa kerran nätti hiihtäjätyttö, joka ihastui söpöön laskettelijapoikaan. Sillä tarinalla ei ollut onnellista loppua. Kun toinen irrotti kätensä toisesta, tyttö jäi ihan yksin tunteidensa kanssa. Tunne pääsi pakenemaan särkyneen sydämen raoista. Se lähti liihottelemaan etsiäkseen paikkaa, jonne laskeutua hetkeksi keräämään voimia seuraavaa hiihtoreissua varten. Tuttu tarina? Juuri siksi veden-, itkun- ja lumenkestävät laastarit on keksitty.

Kun suhdemuisto on liian suttuinen ja sydän arvella, on yksinkertaisinta peittää tuska hetkeksi. Laastareita on kaupan hyllyt täynnä. Sen pitääkin olla helposti saatavilla ja liimapinnaltaan täysin takertumaton.

Tämän lyhyen elämänvaihekumppanin tulee olla kaikin puolin arpikudosta aiheuttaneen vastakohta. Eräs tuttuni valitsi hulivilin jälkeen kiltin koiranpennun. Toinen käytti apuna puolet nuorempaa, vireää varastomiestä haahuilevan humanistin after-tunnelmissa. Pika-apu onkin tarpeen, kun oma itsetunto hörppää, kunnolla.

Elämästä saa silti nauttia kaikin siemauksin, ja jos kainalo/hiihtosauva tarjoaa hyvän lohdutuksen niin mäkeen vaan. ”Se on hauskaa seuraa. Ei oo mitään romanttista, niin hyvä näin”, vakuutti ystäväni. Suhdelamassa onkin tärkeää tuntea olevansa monomenoissa markkina-arvoinen.

Lohduttajan pitää olla latukelpoinen. Ei liian liukas, eikä niin pitävä, ettei havuilla sitä saa ladulla jätettyä taakseen. ”Ei ollut mikään huippu, mutta tarkoitukseen sopiva”, totesi kaverini ponnistellessaan pois pitkästä parisuhteesta lohdunjakajan avulla.

Moni piirini pojista ja tytöistä on ollut sekä pumpulilla täytetty laastari että tuskaa lykkäävä lohdutettava. Jos molemmat tietää tukisuhteessa tilanteen on asia selvän simppeli. Ruoditaan, pohditaan, analysoidaan, tuetaan ja pannaan (puheiksi) yhdessä, mutta paraskin luisto- ja pitovoide kuluu käytettäessä pois ja laastarin parasta-ennen-päivä umpeutuu. Kun eräs ystäväni ei enää jaksanut edes lörpöttää luurin välityksellä ajanvietekumppaninsa kanssa, oli aika irrottautua. Sen jälkeen onkin tilaa ja voimia velloa oman sydämen syövereissä. Joskus siinä tulee surtua kaksi kärpästä yhdellä laskulla.

Ero on hassu käsite, sillä ihmissuhde ja tunneside ei katkea siihen, että toinen hiihtää niin kovaa, että vain selkä näkyy. Se joka pysähtyy niistämään nenää, miettii, tuntee ja muistaa. Itselleni ylimenolohduttajien merkityksettömyys on selviö. ”Ei ne mitään auta. Tunteet säilyy silti”, totesi toverini. Ei ole vääriä ihmisiä, sillä kukaan ei ole täydellinen, on vain vääriä valintoja.

Silloin pitää muistaa sanoa itselleen, ettei mikään ihmissuhde on koskaan epäonnistunut, vaan kaikilla on eri tehtävänsä. Toiset kasvattavat, toisten jälkeen tajuaa kuinka makeaa on vetää latua eteenpäin, ilman että tarvii katsella kenenkään selkää. Keskittyy vain löytämään itselleen laastareiden tai pitovoiteiden sijaan ne hyvät sukset (ja sikakauniit monot), joiden kanssa saa sitten vetää samaa tahtia kunnollisen ja lajiin sitoutuvan hiihtäjän rinnalla.

Miss K