Sitoutumiskammokummitus

08.2008

Monet innostuu sidontaleikeistä, mutta kun sitoutuminen otetaan puheisiin, moni sitoo pikaisesti juoksulenkkarit jalkaan, vaikka edellisestä lenkistä olisi aikaa 15 vuotta. Mikä selättää pelon?

Sinkkuelämä on helppoa. Päätät yksin, koska otat juoksukengät kaapista, sidot solmut yhteen, juokset niin pitkään kuin polvesi kestää ja hoidat sitten omat kenkäsi takaisin täyteen kenkäkaappiin. Mutta kun joku toinen astuu lenkkipolulle, alkaa tuskanhikeä pukata Etolan ämpärimyyntikäyriä nostavaan tyyliin. Silloin moni juoksee ainoastaan karkuun.

Kun kumppanin sormikasta ei uskalla pujottaa oman hanskansa ympärille cityssä, koska joku serkun-tutun-kaima voi nähdä, on kyseessä fobia nimeltä sitoutumispelko. Lievimmillään taudinmuoto tulee esiin hengästymisenä ja ahdistuksena, kun päiväkohtaiseen sanastoon otetaan mukaan seurustelu-termi.

Sinkkustatuksella varustettu koristeltu komistus on iltamarkkinoilla usein kuin hunajapurkki, jonka piiri-pieni-pyörässä pörrääjät pyörivät. ”Toimii kuin magneetti, mutta saman tien kun joku pääsee liian lähelle (johon riittää joskus kosketusetäisyys), hän lyö liinat kiinni.” , kuulin eräältä tuttavaltani, kun hämmentyneenä kyselin, miksei yhteinen hikilenkki herran kanssa onnistu. Pilettäjät pelkäävät pirusti sielujen likistystä ja siksi pyörittelevät puhelinmuistin loppuun partnereita. Ketään ei tarvitse päästää likietäisyydelle, eikä sitä kovalla lenkillä ehdi edes kehenkään kiinnittää huomiota.

Voin rehellisesti itse todeta olevani anonyymit-ansakammoiset-kerhon jäsen. Enkä ole ainoa AA-apua tarvitseva. Monella on kova hinku ja vinku rutistaa toinen ruttuun, mutta kun pitäisi sielujen antaa löytää yhteinen leposyke, juoksuradan esteet ovat huikeuksissa. ”Mäkään en kyllä pystyis luottamaan, koska tuntuu siltä, et heti kun kiinnostus iskee, niin sit kaikki menee päin puuta.”, tilitti läheiseni. Karmako meihin iskee höystettynä Murphyn lailla ja salamaniskulla, jonka kautta ei syty salamarakkaus, vaan sähkölataus, joka pitää kaiken kunnollisen sähköaidan ulkopuolella.

Sitoutumiskammoinen elää monesti hurmiosta hurmioon. Etsii rakastumisen huumaa, sitä tunnetta kuumaa, muttei panosta suhteen eteen yhtään tuumaa. Eräs kammokas eränkävijä etsi kumppania kolmen kihlauksen, yhden lapsen ja kahden avioliiton kautta. Kukaan ei kelvannut, vaan aina tuli esteitä, kumpareita ja kuoppia tiellä vastaan. Milloin kiukuteltiin koirien viemästä huomiosta, milloin lellittiin lasta liikaa. Ehkä tämä rakastumisriippuvainen odotti jatkuvasti parempaa pivoon, mutta ulkopuolelta näytti, että heiska juoksi karkuun aikamoisia täyspakkausheiloja.

Itse voin luetella kammolähteiksi muutaman miehekkeen mustasta kirjastani, joita voin tökätä Ms. Syyttäjän hattu päässä. Silti peili on ainoa, jota voin todella syyttää. ” Kun pelkää sitoutumista, pelkää epäonnistumista.”, valisti minua viisaampi. Lisäisin listaan vielä hylkäämisen pelon, tunnejärkytysten välttelyn ja epävarmuuden kestämättömyyden. Ehkä selityksenä kävisi myös: ”En ole valmis sitoutumaan sinuun.”, ajatellen, että johonkin toiseen ja sopivampaan kyllä.

On niin helppo juosta lenkkiä läpi kohtaamatta todellista maratonin maalilinjaa ja sen tuottamaa tunnehässäkkää koskaan. Siksi moni maija tai mikko mallikas rakentaa pinnan kovaksi ja itsekkääksi. Itsetunnon ilmanpainemittari näyttää isoja lukuja, mutta surullistahan se on, sillä pinnan alta voi pilkistää se lempeä lepertelijä, joka liikauttaa parin yhteiselle juoksulenkille.

Eipä sitä voi tietää, ennenkuin suhteeseen hyppää, mitä siitä seuraa. Pelottaahan se pirusti, mutta kun muuta tapaa ei tunnu olevan. Hylkäämisen pelko on vain itse voitettava, tai ainakin sopeuduttava siihen. Ja kun sanoo ääneen pelkonsa, se ei usein olekaan niin iso mörrimöykky, kammo tai kummitus.

Osa käyttää silti sitoutumispelkoa tekosyynä. Tällöin toisen osapuolen kandee tehdä valinta, kuten eräs ystäväni totesi ”Jälkeenpäin oon tyytyväinen, että laitoin hanskat tiskiin, koska ei semmosta säikkyä vaan jaksa.” Niinpä, jos miekkonen ei pysty sitoutumaan edes seurusteluun, mitä siitä tulisi, kun arjessa joutuisi kohtaamaan pitkiäkin vastamäkiä.

”Ketäpä tässä ei pelottais, mutta täytyyhän ihmisen elää!”, oli selkeäsanainen neuvo ystävältäni. Turha jäädä odottelemaan. ”Täysillä, kun sen aika on.”, sanoi ihqu ystäväni, joka aikoinaan juoksenteli vain karkuun, mutta juoksee nyt onnellisena miekkosen kanssa. Ehkä niissä sidontaleikeissä on jotain järkeä…

Miss K