Suhdetuulien puuskissa

24.06.2009

Kun isolla vaivalla saa köydet sidottua ja lepuuttajat nostettua alukseen, on edessä suhteettoman suuri suhdemeri. Miten sinne uskaltaa, ilman kompassia?

Mikä olisikaan riskipitoisempaa kuin avata sydämensä toiselle? Kun sijoittaa veneeseen, ei tiedä mihin myötä(jä)isiin tai vastaisiin tuuliin se kuljettaa. Voihan sitä laskelmoida invenestoinnin kannattavuutta, muttei mistään tiedä, liplattaako rasvatyynissä vai löytääkö kotisataman. Moni jää rannalle ruikauttamaan. Eräskin yrittäjä tähyili kyllä rohkeasti maista merituulen suuntaan, mutta ei uskaltanut astua suhdelaivaan, vaan järkkäili pirskeitä ja pärskeitä rannalla, laiturinnokassa kiinni. Sielläpähän kelluu vieläkin yksin masto pystyssä.

Toki kannattaa sitä yhteispurjehdusta pohtia järjellä, ennen kuin pistää päänsä paattiin ja pantiksi. Pitää siis punnita kestääkö yhteinen pursi ja arki, vai tuleeko vain iso harmi. Itse sain opastukseksi läheiseltäni: ”Sä ansaitset jonkun, joka välittää, kunnioittaa ja käyttäytyy sua kohtaan hyvin. Me ei vaan ymmärretä sitä, mitä ansaitaan aina ajoissa, kunnes tunteet on tulleet ja on liian myöhäistä.”

Purjevenheeseen kannattaakin ottaa aina turvavarusteet mukaan. Kompassi antaa vähän vinkkiä minne ollaan menossa alun köydenvetojen jälkeen. Ystäväni tuskaili merimerkkien kanssa: ”Kun ei tiedä jatkosta mitään, ei seuraavasta tapaamisesta, eikä edes viikkiksestä, niin epävarmuus jatkuu.” Suhteessa kompassina toimii oma suu ja uskallus kysyä missä mennään. Toisen velvollisuus on vastata suoraan, ettei tarvitse arvailla mistä puolelta eteläviitta kierretään karahtamatta karille. Ahdistustahan pelkkä aavalla ajelehtiminen aiheuttaa, kuten läheiseni mietiskeli: ”Just tän takia mä ehkä haluisin pysyä sinkkuna, ettei tarvii mähkiä ja pähkiä, että mitä pitäisi tehdä tai mitä toinen on tarkoittanut.”

Siksipä sitä moni jää laivan kannelle yksikseen. Pitkään yksin seilannut voi alkaa jopa epäsietämään potentiaalisia kapteeneita, kuten yhdelle läheiselleni kävi. ”Yritänkö sittenkin vain suojella itseäni? Luulen, etten uskalla ihastua kovin paljon, koska en halua satuttaa itseäni”. Isonkin jahdin kaasukahvassa kiinni oleva, voi juhannusjahtijamien jälkeen haikailla oikeasti miehistöönsä pysyvästi kuuluvaa kivaa kansi(kuva)tyttöä. Mutta kun: ”Mun puolelta tässä on tunteita mukana, jolloin on se vaara, että sattuu. Pelottaa. Meillä on hirveän hauskaa yhdessä. Hemmetin tunteet ku, ne vaan vois hiljentää.”

Ainahan on vaara, että karauttaa jahdin karille, mutta ainakin saa olla rehellisesti itsensä ja mukana tunteella, on lopputulos mikä vaan. Jos tuntuu hyvältä, niin antaa puhurin viedä. ”Sun kanssa on kyllä kivaa, mutta en viitsi kiusata itseäni enempää”, eritteli eräs exäni. Pöh, ajattelin ja suuntasin satamaan, jossa oikeasti osataan suudella. Tunteiden kautta sitä tietää elävänsä. Mikä onkaan mahtavampaa kuin seilata segelbåtilla avoselälle, tähyillä taivaanrantaan, kurkistaa silloin tällöin kompassiin ja antaa pallopurjeiden puhaltaa lemmenlaiva ulapalle.

Eräs suurperheläiseni selvitteli seukkailun alkupeninkulmassa: ”Mistä sais sellaisen miehen, jonka kanssa kaikkea ei tartteis pohtia? Vai pohtisinko mä joka tapauksessa, oli mies millainen tahansa? Pelottava ajatus!” Itse olen päättänyt, etten aio miettiä, mussuttaa ja möhkäillä, jos kunnon kapteeni tai kalamies osuu kohdalle. Havainnollistinkin hetki sitten: ”Uskaltaako laittaa ittensä kokonaan likoon vai ei? Ehkä se oikeen tyypin kanssa soljuu, niin ettei tarvi edes miettiä.” Viisaus löytyy siis itsestä ja omasta olosta. Turha käydä vesileikkejä pelkäämään, jos on hyvät fiiwikset. Antaa vaan virran, kosken, tyrskyjen ja päheiden penist…paattien viedä juuri sinne satamaan, minne meritie on tarkoitettukin kuljettavaksi.

Miss K