Missä niitä tapaa?

6.5.2007

Missä on mies, jolla on jo kaksi lasta, kultakala ja kartano ilman vanhaa mersua? En ole löytänyt moista valmista pakettia, vaikka olen etsinyt sekä sisä- että ulkomaat ja ma(a)nnut. Mistä löytää miehen?

Luin eräästä laatulehdestä, että sinkun parhaat pariutumisosoitteet ovat ruokakauppa, harrastukset ja työpaikka. Kevät herättelee hormonit ja pesänrakennuspuuhat kiinnostavat. Siksi päätin ottaa pikku projektin. Laitan fyysisen ja psyykkisen kotipesääni kuntoon ja samalla tarkkailen mahdollisia yhtiövastikkeen jakajia.

Kova rauta, kunnon pultti ja tuumapuu jos mitä vetää miehiä luokseen eli rautakauppaan maaliostoksille. Seisoskelin keskellä kauppaa typerän näköisenä. Estrogeenit tuoksuivat, mutta minun kohdalleni ei sattunut yhtään oikeaa hajua. Ohi köpötteli vain eläkkeelle tähtääviä kaljunpiilottelijoita tai paliskuntia pikkuporolaumoineen.

Seuraavana kohteena ajattelin lähimarkettia. Lehdessä neuvottiin, että kysele ohimennen vaikka jauhohyllyn sijaintia. Hö, no en taida. Nykykokit tietävät vain virvoikejuomasuunnan. Sitä paitsi pitää miettiä tarkkaan minkä kuvan antaa itsestään: hämmästelenkö leivän hintaa, kysynkö ohimennen tofutuotteista, pyydänkö ohjeet paistijauhelihapaistamiseen vai päivittelenkö sipsien kalorimäärää. Metsä vastaa niin kuin sille kuiskataan eli koukkuun voi jäädä köyhäilevä opiskelijaolli, vegaani joogajanne, perussohvaperunapena tai timmit vatsalihakset omaava tiukkistapio. Jätin myymälämystiikan väliin.

Auttaiskohan hobbyhall? Citysinkkuuteni aikana olen harrastanut afrikkalaista, latino-, ja vatsatanssia, enkä millään tunnilla ole nähnyt oikeaa miestä. Entä sitten jooga tai pilatessalit? Ei kiitos, en halua illallispöytääni elävää ravintoa - ainakaan pitkätukkaisesta miehestä irronneita karvoja. Käyn myös juoksemassa ja rullien kanssa kiidän katuja pitkin. Jollen satu kaatumaan ja itkemään kovaan ääneen apua, niin en todellakaan ehdi nähdä vastaantulevia urhoja hikipisaroitteni alta. Ainoat miehenkohtauslajit eli spinningit, punttikset ja itsepuolustuksen olen jo aikoja sitten hylännyt liian rajuina itselleni.

Jäljelle jää työpaikka. Pölyävät paperipinot, vinot mappirivit ja kuollut konttorikukka eivät houkuta hurmioihin. Toki yhdellä ja toisella on ollut pikkujoulukalleja, hissituttuhenrejä ja kokouskimmoja, joiden kanssa on ajoittain pidetty tiiviistikin yhteisiä tiimipalavereita. Mutta kun kunnolla avaa konttoripölyn ummettamat silmät, ei ympärillä näy kuin työnuuvuttamia silmäpussipukumiehiä. Nou tänks, myös ulkomaiselle haarakonttoriväelle.

Kaikki laatulehden keinot siis läpikäyty eikä edelleenkään rakennustaitoista miestä pesäntekohommissa. Ehkäpä kannattaakin unohtaa se hakeminen ja keskittyä omaan elämiseen. Kyllä se onni orava joskus kiipeää pesäpuuhun. Pitää vain avata henkinen ovi uusille tilanteille, kokemuksille ja elämyksille. Turha jäädä kotikoloon itkemään elämää vaan avata ovi fyysisestikin uusille ihmisille. Sillä tavoin erään onnellisen sussun kotiin asteli yllättäen naapuripoikaystävä.

Miss K